Kiri on edistynyt hyvää vauhtia ja olen positiivisesti yllättynyt miten helppoa ja hypnoottista sitä on tehdä. Millään ei malttaisi lopettaa kun on vauhtiin päässyt. Kunhan tämän saan valmiiksi niin varmasti aloitan seuraavaa kenties Dropsin alpakasta. Ongelmana tässä on nyt se, etten tiedä kuinka monta mallikertaa pitäisi tehdä, että lankaa riittäisi vielä lopetukseenkin. Lankana on merinosilkki 2-kertaisena ja puikkoina nro 4.

Rustika-poolo ei oikein ota edistyäkseen. Takakappale on jo valmis, mutta etukappale tökkii ja pahasti. Ei siinä mitään vaikeaa ole, keskellä menee hyvinkin yksinkertainen palmikkokuvio, mutta juuri huomasin, että olen tehnyt montamontamontamonta kerrosta alempana virheen, joten purkuun menee. Onneksi on paksu lanka, joten vaikka sen nyt purkaa niin muutamassa illassa se kuitenkin valmiiksi tulee.

Mietin tuossa kutoessa, että kuinka nopeasti aika meneekään. Joulu on jo pian ja vasta äskettäin vietettiin uutta vuotta. Kaipa se on niin, että mitä vanhemmaksi tulee sitä nopeammin aika menee. Pienenä aika meni todella hitaasti, joulu ei meinannut tulla millään ja nyt tuntuu, että se on jatkuvasti. Joulussa ei ole mitään vikaa, paras juhla vuodessa, mutta vuosi on hyvinkin lyhyt aika.

Vaikka se onkin lyhyt niin kaikenlaista siihen mahtuu. Oma elämäni on tänä vuonna muuttunut pitkästä aikaa jos ei nyt huomattavan paljon niin vähän kuitenkin. Ja mikä tärkeintä, positiiviseen suuntaan. Viimeiset 3,5 vuotta on mennyt eräänlaisessa tunteettomassa horroksessa muutamien tapahtumien vuoksi, mutta tämän vuoden keväällä alkoi vihdoinkin näkyä valoa tunnelin päässä. Otin itseäni niskasta kiinni ja uskalsin jälleen elää. Ennen en halunnut lähteä minnekään, ihmisten seura ahdisti ja pidin itseäni uskomattoman vastenmielisenä. Keväällä kuitenkin tuli mitta täyteen ja päätin, että muutosta on pakko tapahtua. Laihduin kesän aikana 13 kg, halusin nähdä muutakin kuin kodin ja koulun välistä maailmaa ja halusin jopa olla tekemisissä täysin vieraiden ihmisten kanssa. Yllättäen tapasin kesän aikana muutaman sellaisen ihmisen, jotka tietämättään ovat muuttaneet mua aina vain parempaan suuntaan. Ja nyt, muutaman hiljaisen vuoden jälkeen, tunnen olevani taas oma itseni ja uskallan/pystyn ajattelemaan positiivisesti, vaikka se vielä välillä vaikeaa onkin, ja haluan nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Huh, tulipas syvällistä tekstiä. :) Muttamutta...Viun kanssa on eläinlääkäri huomenna. Kisulainen on ollut vähän apaattinen, ei normaali itsensä. Vaikkei tuo normaalistikaan pupujussina ympäri asuntoa loiki, on se huomattavasti hiljaisempi kuin yleensä, yökkäilee ja oksentelee valkoista vaahtoa ja limaa. Siitäkin huolimatta, että olen antanut parafiiniöljyä, joka yleensä auttaa. Nuo eläinlääkärireissut varsinkaan Viun kanssa ei ole ihan helppoja nakkeja. Ensinnäkin mun pitäisi pukea täysvartalopanssari, että saan katin kuljetuskoppaan, sillä luvassa on sähinää, murinaa, teräviä kynsiä ja hampaita. :) Ja voi eläinlääkäri parkaa! Ihan käy jo sääliksi, koska Viu osaa olla todella ärhäkkä tapaus. Luultavasti käy niin, että katille täytyy antaa rauhoittava piikki ennenkuin sitä voi edes jotenkin tutkia. Muuten on turha edes yrittää.