Eilen oli siivouspäivä ja mielessäni mietin, että on se luojan lykky, ettei mun luona käy vieraita. Taivaan tähden sitä karvan ja kissanhiekan määrää!! Ihan hävettää...Kuka ihme sitä hiekkaakin levittää kun sitä on kiloittain sängyssäkin? Joka päivä pitäisi viitsiä edes imuroida, mutta musta ei kyllä hakemallakaan löydy sellaista kodin hengetärtä.

Töihin soitti tänään ruotsia puhuva miäs. Kysyi, että puhunko ruotsia, johon vastasin ääni väristen, hyvinkin ruotsalaisittain ääntäen "Neeeej". Joten vaihdoimme sitten englantiin. Olen puhunut englantia viimeksi vuosia sitten, joten taidot ovat kieltämättä hieman päässeet ruostumaan. Siinä sitten hyvinkin tönkkömuikkusesti yritin selvittää asioita. Hiki tuli, mutta kumpikin säilyi hengissä. Onneksi paikalla ei ollut kollegoita kuuntelemassa. :)

Viime aikoina on ollut kovinkin yksinäistä ja samalla on vaivannut ihmeellinen ikävä. En ole ihan varma mitä ikävöin tai no oikeastaan tiedänpäs, mutta siitä kerron ainoastaan Järjenäänelle. Töissä aika menee sujuvasti, koska ei millään kerkiä miettimään omia asioitaan, mutta fiilikset muuttuu heti kun pääsee kotiin. Lievä kauhu puserossa odotan tulevaa viikonloppua, varsinkin sunnuntaita. Miten pystyn pitämään ajatukset kurissa ja edes näyttelemään hilpeää ja pirtsakkaa? Toisaalta ei tarvitse näytellä kun ei vieraitakaan käy...Se on jännä juttu, että vaikka asun yksin, itken ainoastaan suihkussa tai illalla nukkumaan mennessä peiton alla. Jotenkin sitä kai häpeää itkeä, vaikka kukaan ei ole näkemässä. Ehkä se on pieni häpeä on iskostunut jo lapsesta lähtien.